kuin vanginvartijat seisomme messuhallin reunoilla,
jalat tukevassa haara-asennossa kädet selkiemme takana, toisilla puuskassa, joillakin edessään kuin rukouksen rippeistä kiinni pitäen.
vaikka liivimme huutavat huomiota, pakolliset maskit muistuttavat tilaisuuden hartaasta luonteesta:
kukaan älköön puhuko!
viittaa jos sinulla on asiaa!
vessassa saat sentään käydä, saatettuna totta kai.
mutta hiljaisuudesta on turha haaveilla:
itse halli valittaa välillä,
ilmastoinnin kohinaan voisi heikompi hukkua,
tehtävävihkojen lehteilyt puhkovat suhinaan tasaisesti aukkoja.
jossain narahtaa tuoli, ovi sulkeutuu kaikkensa antaneen kokelaan kannoilla.
tässä hetkessä monella on pelissä elämä –
unelmat sekoittuvat kauhuun, kun valvojille niin pitkät sekunnit muuttuvat menneeksi kiihtyvään tahtiin kokeen lähestyessä loppuaan.
”onko minusta sittenkään tähän?”
”entä jos en pääse mihinkään kouluun?”
lukemattomat lukemiseen tuhlatut tunnit ja valvotut yöt menettävät merkityksensä taisteltaessa viimeisistä desimaaleista.
jos oikein pinnistän, voin kuulla hermosäikeiden ulinan.
hiljalleen halli tyhjenee, palautuspisteen luo muodostuu turvavälit huomioiva jono.
tänä poikkeusaikanakin joku saa palkinnon uurastuksestaan, moni muu joutuu nielemään pettymystään.
kaikella on kuitenkin aikansa, kaikella paikkansa.
aina on tilaa unelmille.
aina on ensi vuosi.
26.5.2021
Tuomo Häikiö 