Tavata vaativa akka

tavata vaativa akka aikojen alusta,
anastaa unelmat valtavat,
varastaa aika valtamerten,
alusta muovata loppu oikea,
odottaa, ottaa, ojentaa
jumalille jazzin alkeet&palkeet,
repiä raukeilta aukeilta raa’at janat,
aivastaa taivaalle tähdet&kuut,
juustot&muut, puistot, deltasuistot,
bluesin suuruudet, huuruiset huru-ukot,
entiset jumaluudet, unohdetut pienuudet, keskinkertaisuudet,
uudet tuulet juurista & suista suurista,
niistä suorista, rehdeistä, tärkeistä ihmisistä,
joista et uutisia juuri kuule.

2008 (edit 13.9.2017)

© 2017 Tuomo Häikiö

Aja kovempaa!

yön&tähtien seassa,
kalpean kaikkeuden rinnalla,
tuikkivan taivaan alla
aja kovempaa!
kiidämme pitkin katua
sadetta karkuun.
me olemme
välinpitämättömien sukupolvi,
pölyiset saappaat,
pölyiset ajatukset,
unien vääjäämätön rytmi.
mitä odotat?
punaiset valot,
mutta katu on tyhjä,
auringonnousuun viljalti aikaa,
tuosta oikealle!
katso, tyttö roikkuu palotikkailla,
äiti on unessa.
varjoissa piilottelee valonarat ja tulelle allergiset,
sinisen liekin veljeskunta
tarjoaa kemiallista terapiaa.
sataakolmeakymmentä
tyhjään risteykseen,
surumielinen illuusio
kuolemattomuudesta
ikuisuuksiksi venytettyjen
sekuntien ajan.

28.1.2006 (edit 8.6.2017)

© 2017 Tuomo Häikiö

Sauli ja Korporaatio

Oletko kuullut tarinaa vanhasta Saulista,
siitä hymyävästä, valkohapsisesta, kumarasta ukosta,
joka asuu nimettömien katujen alueella
ja valmistaa viimeisiä vanhan liiton tekohyönteisiä?
Sauli on robotiikan maisteri ajalta ennen murrosta,
puuhaa nälkärajalla intohimoisesti omien luomustensa kanssa samalla,
kun Korporaatio yrittää savustaa hänet markkinoilta,
pyyhkiä puhtaaksi vanhan liiton pölyt.
Villit huhut kertovat Saulin ötököiden osaavan ajatella itsenäisesti,
päinvastoin kuin Korporaation b-luokan otukset,
jotka antavat Korporaation aivojen ajatella puolestaan.
Vanhalla Saulilla ei ole ystäviä, mutta hän rakastaa hyönteisiään,
jotka rakastavat pienillä transistoriaivoillaan takaisin minkä ehtivät.
Korporaation ötökät ovat toki halvempia, mutta niin oli Corp-O-Colakin
ennen kuin viimeisetkin kilpailijat häädettiin maan alle, rajan taa.
Nuorena Sauli ajautui Korporaation harmaisiin joukkoihin,
yritti ensin loistaa tuoreine ideoineen, mutta pian vaiennettiin muiden hiirulaisten massaan.
Kun Saulin vaimo kuoli, ei hänellä ollut enää mitään menetettävää.
Sauli repäisi itsensä irti hihnasta, opiskeli korealaisten suurmestareiden hovissa,
ei välittänyt uhkailusta eikä kunnon kansalaisten syljeksinnästä.
(Kyllä ne korealaiset tiedetään, eikö?)
Kun Sauli sitten toi ensimmäisen prototyypin markkinoille,
tajusi Korporaatio nopeasti uusien hyönteisten nerokkuuden,
eikä Saulille annettu toista mahdollisuutta.
Mitä sitten luulit?
Ei Sauli nimettömien katujen alueella huvin vuoksi asu!
Ei, Korporaatio rynni markkinoille uusine tusinapakkauksineen ja polkuhintoineen,
korealaiset liukenivat maan alle, Sauli pajaansa saastaisen torin laidalle.
Siellä hän edelleen näpertää uusia malleja, joita tuskin kukaan enää ostaa,
luonnollisempia kuin aidot ötökät konsanaan.
Mitä yksistä tekohyönteisistä, kysyt.
Koska näit viimeksi aitoja?

5.12.2005 (edit 30.5.2017)

© 2017 Tuomo Häikiö

Läpi usvan

Ensimmäinen isku lähti kuin unessa. Se yllätti Raulin täydellisesti. Hänen kehonsa taittuessa hitaasti linkkuveitseksi vasen polveni aloitti liikkeensä. Tunsin epämääräistä kihelmöintiä takaraivossani, tykytyksen ohimoillani. Raulin pää muutti nopeasti kulkusuuntaansa, punainen vana seurasi sitä kuin serpentiini pientä lasta. Keskityin hetkeksi seuraamaan yksittäisen pisaran lentorataa suuren autiuden keskellä.

Raulin lojuessa maassa luulin katsovani elokuvaa. Tunsin sairasta mielihyvää potkiessani tuota puolustuskyvytöntä miestä. Rauli oli vielä nuori, minua päätä lyhyempi. Kuulin, miten hänen kylkiluunsa napsahtelivat poikki.

Vilkaisin ylös. Muutaman metrin päässä seisoi nuori mies välikohtausta katselemassa. Jos aika oli äsken madellut, nyt se pysähtyi täysin. Ensin en tunnistanut miestä. Hänen kasvonsa häilyivät väreilevän usvan takana. Kun lopulta ymmärsin, hän oli jo kääntynyt, loittoni minusta. Astuin maassa makaavan mytyn yli ja otin pari juoksuaskelta. Mies pysähtyi, kääntyi taas minua kohti, tuijotti ohitseni. Yritin huutaa, mutten kuullut mitään. Muodostin huulillani anovia tavuja, mutta turhaan.

Korvissani humahti, maailma pyöri taas tavallisella vauhdillaan. Auto kiisi metrin päästä ohitseni torvea huudattaen. Vaistomaisesti hypähdin sivuun melkein kompastuen muodottomaan möhkäleeseen. Möhkäleen vieressä oli verta. Muistin, mitä oli tapahtunut.

Rauli oli soittanut minulle edellisenä päivänä. En ollut kuullut hänestä aikoihin, mutta nyt hän ilmoitti olevansa taas kuvioissa. Illalla tapasimme kaupungilla, mutta otimme kohta bussin lähiöistä masentavimpaan. Neonhelvetistä betonihelvettiin. Antakaa minulle värikäs loisteputki, niin kiinnitän sen hämärän huoneeni pimeimpään nurkkaan enkä koskaan enää avaa ovea. Samat vanhat talot irvistelivät meille, entistä laikukkaampina. Sade oli tehnyt tehtävänsä.

“Vanhojen hyvien aikojen kunniaksi”, Rauli sanoi.

Polvistuin mytyn viereen. Rauli ei ollut vanhentuneet päivääkään. Ohitseni lipui ihmisiä, mutta kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei katsonut. Jostain kaukaa kuulin nousevan ja laskevan äänen. Pyyhin pitkäksi venähtäneitä rasvaisia otsakiehkuroita sivuun, silitin noita lapsenomaisia poskia. Hetken aikaa kaikki oli, kuten pitikin.

Käteni olivat punaiset. En voinut jäädä tähän. Nousin ylös ja otin muutaman hoippuvan juoksuaskeleen, sitten hiljensin nopeaan kävelyyn taakseni katsomatta. Suuni soperteli sanoja, joilla ei enää ollut merkitystä. Vain hetkiä myöhemmin paiskasin oven takanani kiinni. Lysähdin eteisen lattialle ja jäin siihen nyyhkyttämään. Missään ei taaskaan ollut järkeä.

Siinä saastaisessa loukossa Rauli itki ensimmäistä kertaa minun nähden. Vuolaiden kyynelvirtojen ja nikottelevan nyyhkytyksen seasta selvisi, ettei mikään ollut kuin ennen. Kaikki oli mennyttä. Marja oli jättänyt, duuni oli pettänyt. Sohvaa etsiessä olikin löytynyt vanhat kaverit.

“Missä Jesper muuten on?” kysyin. ”Vanha kunnon Jeremias.”
”Kukaan ei tiedä. Se on tehnyt katoamistempun, vähän kuten säkin. Onneks Kessu oli saanut jostain sun uuden numeron. Ja nyt me ollaan tässä!” Ihmeen hyväkuntoiset hampaat välkkyivät hämärässä huoneessa Raulin naurahtaessa.
“Tässä ollaan joo”, nyökkäilin.

Kokonaisen yön jaksoin Raulin perässä, mutta sisälläni velloi tyhjyys. Jotain puuttui, vanhaan ei ollut paluuta. Kun aamun ensimmäiset säteet lävistivät mieleni, tiesin mitä minun tuli tehdä. Kaikki oli selvempää kuin koskaan.

Tuijotin peilistä ilmeettömiä silmiäni, niiden edessä olevaa harsoa. Sivusilmällä huomasin, että usva oli levinnyt jo pihallekin, vaikka tuuli tekikin parhaansa puhdistaakseen ilman. Katseeni palatessa peiliin huomasin taas veren. Huokaisin raskaasti. Kävelin kylpyhuoneeseen, avasin hanan ja menin juoksevan veden alle, vaatteet yhä päälläni. Hitaasti riisuin ryysyni, yksi vaatekappale kerrallaan. Pitkään seisoin veden alla alastomana ja liikkumattomana veden vuoroin hivellessä, vuoroin raapiessa ihoani.

Iltapäivällä istuin parvekkeella tupakka kädessäni. Usva oli hälvennyt jo aikaa sitten. Ei paluuta vanhaan, kaikki oli anteeksiannettu. Valokuvan nuori mies tuijotti linssin ohitse kaukaisuuteen.

11.12.2003 (edit 26.5.2017)

© 2017 Tuomo Häikiö