Tag Archives: 2018

Cut-up-tekniikka, leikelty teksti. William S. Burroughsin popularisoima dadaistinen menetelmä tuottaa uutta tekstiä vanhojen pohjalta, sanoja alitajunnasta. Puhtaimmassa muodossa leikellyt tekstit ovat kirjaimellisesti leikattuja, sattumanvaraisia tuotoksia. Taitelija leikkaa valitsemansa, jo valmiin tekstin sanat irti toisistaan, heittää leikkeet hattuun, vetää sitten stetsonistaan uusia sanayhdistelmiä. Jos pysytellään puhtaimman dadan ja surrealismin ytimessä Tristan Tzaran tavoin (esim. ”To Make A Dadaist Poem”, 1920), taiteilija ei puutu saavuttamaansa tuotokseen mitenkään, vaan antautuu täysin sattuman armoille. Kaaos erkaantuu kontrollista. Ainoa tapa vaikuttaa lopputulokseen on valita haluamiaan alkutekstejä.

Mikäli taiteilija haluaa kuitenkin tuottaa uusia tekstejä, joista voidaan löytää muutakin kuin roiskeita alitajunnan pohjamudista, hän joko kelpuuttaa vain osan hatusta vetämistään tuotoksista tai osittaa alkuperäisen tekstin sanoja suurempiin paloihin. Sanat eivät olekaan siis enää täysin irrallisia toisistaan, vaan sanaparit, jopa pidemmät fraasit jäävät yhteen. Ehkä taiteilijallamme on lisäksi tietämystä kielen rakenteista, ja hän pyrkii varmistamaan, että syntyvässä tekstissä kielioppi säilyy ymmärrettävänä vain sanojen merkitysten muuttuessa. Nykyään tämä on helppoa tehdä digitaalisesti.

Tarvitsemme vain tietokonealgoritmin, joka kelpuuttaa syötteekseen minkä tahansa tekstimassan. Algoritmi tunnistaa alkuperäisessä tekstissä usein esiintyviä sanayhdistelmiä, ja tämän avulla se yrittää analysoida kielen rakenteita. Mikäli kielen rakenne pohjautuu pitkälti prepositioihin (esim. englanti), jo varsin alhaisen tason algoritmi pystyy hahmottamaan kieliopin perusteet. Tietenkään algoritmi ei ymmärrä itse sanojen ja lausahdusten merkitystä, mutta analyysin pohjalta se osaa rakentaa kieliopin mukaisia uusia sanayhdistelmiä. Syntyvät lausahdukset kuulostavat alkuperäisen tekstin luojan kirjoittamilta, mutta niissä on painajaismaista toiseuden tunnetta. Kaikki ei ole kohdallaan. Olemme nyt unen tasolla, kurkottelemme taiteilijan alitajuntaan. Ja kun leikeltävänä kielenä on suomea, taivutuspäätteet heittävät häränpyllyä, eivät sovi enää yhteen. Nyt syntaksikin hajoaa, kieli menee pois sijoiltaan. Jotta merkitykset ovat taas kirkkaita, tarvitsemme taiteilijan ja konetekstin vuoropuhelua.

William Burroughsille cut-up-menetelmän esitteli taidemaalari Brion Gysin 1950-luvun loppupuolella. Gysinille tekniikka oli hupaisa vahinko, surrealistien menetelmien leikillistä uusintamista, mutta Burroughs löysi leikkelystä tavan siirtyä vanhakantaisesta, lineaarisesta kerronnasta kohti jotain uutta. Kohta Burroughs työskenteli täysipäiväisesti uuden menetelmän parissa. Hän sekoitti muiden tekstejä omiensa kanssa kurotellen samalla kollektiiviseen piilotajuntaan, jossa sanoilla ei ole omistajia. Samalla, kun lineaarisuudesta päästiin irti, Burroughs koki uusista teksteistään löytyvän samanaikaisesti useampia aikatasoja. Eri kerrostumat toivat viestejä tulevaisuudesta.

Siinä, missä dadaistien voidaan väittää tehneen kokeilujaan puolihuolimattomasti, Burroughs työsti cut-up-tekniikan avulla paljon tekstejä, joista kuuluisimmat lienevät cut-up-trilogiana tunnetut romaanit ”The Soft Machine” (1961), ”The Ticket That Exploded” (1962) sekä ”Nova Express” (1964). Burroughsin tekstit olivat jo ennen cut-up-menetelmän löytymistä hänen alitajuntansa leikkelemiä – tästä kenties parhaana esimerkkinä miehen tunnetuin teos ”The Naked Lunch” (1959, suom. ”Alaston lounas”) – mutta nyt jopa monet hänen lähimmistä ystävistään pitivät tämän tekstejä lukukelvottomina. Lopulta Burroughs itsekin tajusi kirjoittaneensa itsensä nurkkaan ja alkoi etsiä inspiraatiota muista lähteistä. Yleisesti ottaen Burroughsin cut-up-kauden tuotoksia ei arvosteta yhtä korkealle kuin hänen varhaiskautensa töitä, kuten Alastonta lounasta, tai myöhäiskauden Punaisten öiden trilogiaa (1981-1987). Suurimpana syynä tähän on se, että vaikka leikkelytekniikalla voidaankin saavuttaa upeita tuloksia, lukijan mielenkiinnon säilyttäminen romaanin mittakaavassa on hyvin haastavaa.

Postmodernin kirjallisuuden myötä olemme nykyään varsin tottuneita pirstaleisuuteen ja epälineaarisuuteen. Vielä selkeämmin tämä näkyy kirjallisen maailman ulkopuolella. Uutiset, musiikkivideot, mainokset, YouTube ja snäpit tykittävät aistimme äärirajoille. Tässä nyt, minuutin päästä unohdettua. Kenellä on enää aikaa lukea romaania? Keskittyä tekstiin kunnolla, ymmärtää epälineaarisen pinnan alla möyrivät suuret myytit? Sosiaalinen media käskyttää kansalaisia, emmekä ehdi rauhoittua edes kotonamme. Tästä huolimatta uskon kuitenkin vakaasti, että tyhjässä keskittymiskyvyttömyydessämmekin sielumme kaipaavat jotain syvällisempää, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Itse luotan runouden voimaan. Runous on lähtökohtaisesti välähdyksenomaisempaa kuin proosa. Kokeellisuuden myötä runon muoto on jo valmiiksi hajalla.

Mikä sai minut kirjoittamaan tällaisen tekstin juuri nyt? Yllätytkö, jos kerron työstäväni parhaillaan runoprojektia, joka pohjautuu leikeltyihin teksteihin? Materiaalinani minulla on silppurin läpi tulleita tekstinpätkiä; sanapareja, säkeitä, kokonaisia kappaleita. Minulla on hallussani kokeellista, hankalaa runoutta, joka hohkaa raakaa alitajuntaani. Pätkät ovat kuin kuumeisen houreen tuolla puolen kirjoittamiani tekstejä, joista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta joiden tyyli on minulle tuttu kuin peilikuvani. Ne ovat täynnä kuvajaisia, joita en ole valveilla osannut edes kuvitella.

Olen syöttänyt algoritmille (”Cut Up Machine”) satoja sivuja vanhoja tekstejäni, käynyt läpi huimaavia määriä hölynpölyä löytääkseni välähdyksiä jostain suuremmasta. Olen syöttänyt samaisen algoritmin läpi siansaksaa yhä uudestaan tislatakseni kunkin tekstin ytimen. Olen luottanut sattumaan, luovuttanut kontrollin kaaokselle. Lopulta olen kerännyt talteen minua eniten miellyttäneet, haastaneet, paljonpuhuvat, kryptiset tekstinpätkät. Olen tulostanut nämä siemenet ja kirjaimellisesti leikellyt kunkin omasi lapukseen. Viimein olen alkanut sokkona rakentaa palapeliä, tietämättä minkälainen kuva paketin kannessa on. Juuri nyt en näe kokonaisuutta, vaan pelkästään arvoituksia, ideoita ja oivalluksia, mustaa valoa hohtavia teemoja. Vaikka hitaasti eteenpäin nytkähdellyt projekti on kestänyt jo vuosia, jäljellä olevan työn määrä pelottaa. Samalla tunnen kuitenkin kihelmöintiä aivokuorellani.

Vaikka lopputuotokseen on vielä pitkä matka, haluan jo tässä vaiheessa kutsua ihmiset prosessiini mukaan. Tämän vuoksi olen avannut uuden Instagram-tilin @sanojentakia, jonne pyrin postittamaan päivittäin kuvia näistä hauskoista, omituisista, oivaltavista, täysin dadaistisista lappusista. Toivon, että tulet mukaan matkalleni, nauttimaan absurdista runoudestani. Haluan kuitenkin muistuttaa, että kyse on koneteksteistä – vastuu on täysin lukijalla.

Lähteet

Cut Up Machine. Language Is A Virus. Haettu 1.3.2006 osoitteesta http://www.languageisavirus.com/cutupmachine.html

Cut-up technique. Wikipedia. Haettu 27.1.2018 osoitteesta https://en.wikipedia.org/wiki/Cut-up_technique

Grauerholz, J. & Silverberg, I. (toim.). (1998). Word Virus. The William S. Burroughs Reader. New York: Grove Press.

Morgan, T. (1988). Literary Outlaw. The Life and Times of William S. Burroughs. New York: Henry Holt and Company.

27.1.2018

© 2018 Tuomo Häikiö