Tag Archives: runo

Yö taas avautuu

yö taas avautuu asuntoon.
olen joskus ilta
kuun talossa ikuisuuksia.
tunnilla on sininen nimeni
sisälläni ystäväni väri.
huomaatko Deja ystäväni?
hänessä leimahtaa se väri.
huomaatko kuolemaantuomittua?
joku jossain täällä.
oletko jotain yksin?
olen puoli Broadway’tä
autopilotilla.
juon jo kotelovaiheessa
eilispäivän happea.
olenko käynnistämässä vähän ajan?

3.3.2006
(Cut-up-runo.)

© 2021 Tuomo Häikiö

Valvojan mietteitä

kuin vanginvartijat seisomme messuhallin reunoilla,
jalat tukevassa haara-asennossa kädet selkiemme takana, toisilla puuskassa, joillakin edessään kuin rukouksen rippeistä kiinni pitäen.
vaikka liivimme huutavat huomiota, pakolliset maskit muistuttavat tilaisuuden hartaasta luonteesta:
kukaan älköön puhuko!
viittaa jos sinulla on asiaa!
vessassa saat sentään käydä, saatettuna totta kai.

mutta hiljaisuudesta on turha haaveilla:
itse halli valittaa välillä,
ilmastoinnin kohinaan voisi heikompi hukkua,
tehtävävihkojen lehteilyt puhkovat suhinaan tasaisesti aukkoja.
jossain narahtaa tuoli, ovi sulkeutuu kaikkensa antaneen kokelaan kannoilla.

tässä hetkessä monella on pelissä elämä –
unelmat sekoittuvat kauhuun, kun valvojille niin pitkät sekunnit muuttuvat menneeksi kiihtyvään tahtiin kokeen lähestyessä loppuaan.
”onko minusta sittenkään tähän?”
”entä jos en pääse mihinkään kouluun?”
lukemattomat lukemiseen tuhlatut tunnit ja valvotut yöt menettävät merkityksensä taisteltaessa viimeisistä desimaaleista.
jos oikein pinnistän, voin kuulla hermosäikeiden ulinan.

hiljalleen halli tyhjenee, palautuspisteen luo muodostuu turvavälit huomioiva jono.
tänä poikkeusaikanakin joku saa palkinnon uurastuksestaan, moni muu joutuu nielemään pettymystään.
kaikella on kuitenkin aikansa, kaikella paikkansa.
aina on tilaa unelmille.
aina on ensi vuosi.

26.5.2021

© 2021 Tuomo Häikiö

Roiskeita kankaalla

roiskeita kankaalla
mustetahroja paperilla
katkenneella nuottiviivastolla
murrettuja sointuja, luomisen tuskaa

pimeyden keskellä minä pahainen koi
tavoittelen liekkejä
työnnän käsivarteni kurkkuuni
tartun sisäiseen aurinkooni
joka sykkii punaista valkeaa
täyttää keuhkoni pakahduttavalla lämmöllä

maailman vaatimaton eleganssi
ympyröi minut loistollaan
sormenpääni ovat tulessa
sammutan ne kyynelilläni
tuuditan itseni raastavaan tietoisuuteen

maailma on taideteokseni

23.2.2006 (edit 7.6.2019)

© 2021 Tuomo Häikiö